Kilpisjärveltä, rakkaudella

Olin tullut sokeaksi kaikelle lähellä olevalle ja sain hyvän muistutuksen siitä, että aina ei tarvitse lähteä toiselle puolelle maailmaa kokeakseen jotain aivan uutta ja ihastuttavaa.

 Vietin huhtikuussa kaksi viikkoa Kilpisjärven biologisella tutkimusasemalla gradua kirjoitellen gradut valmiiksi -apurahan turvin. Tutkimusasema sijaitsee Kilpisjärven rannalla, Saana-tunturin juuressa. Kilpisjärvellä on noin sata pysyvää asukasta. Oleskeluni aikana kelit olivat mainiot erityisesti hiihtämiselle, pari astetta pakkasta ja auringonpaistetta. Olin kuitenkin tullut tuhansien kilometrien päähän Helsingin sykkeestä keskittyäkseni graduuni, joten yritin malttaa mieleni ja pysyä suurimman osan ajasta sisätiloissa.

 Päiväni sujuivat lukien ja kirjoitellen. Ensimmäisen päivän alkujumituksen jälkeen sain itseäni niskasta kiinni. Omaan työhön syventyminen tuntui helpolta, oikeastaan jopa kiinnostavalta. Kirjoittaminenkaan ei tuntunut kovin hankalalta, kun ensimmäinen sivu oli kirjoitettu. Kaikki arkipäiväiset asiat häipyivät mielestä, kun ruokakin tuli valmiina pöytään. Iltaisin nautin juoksentelusta järven jäällä. Elämä tuntui helpolta ja luonnon läheisyys rauhoitti mieltäni. Kävin jopa avannossa uimassa. Turhan hälinän ja kohinan jäätyä Helsinkiin tunsin myös oman mieleni rauhoittuneen kaikesta ylimääräisestä, joka ikävästi vie keskittymistä oleelliseen pois.

 Vertaistukea sain parilta muulta gradunkirjoittajalta, jotka olivat myös tulleet kirjoittamaan biologiselle asemalle. Tutkimusaseman kirjastossa keskityimme töihimme. Iltaisin purimme ideoitamme, katselimme televisiota ja pelasimme Mustaa Pekkaa olutta lipitellen.

 Sattumalta viikon jälkeen Kilpisjärveltä järjestettiin retki Suomen syrjäisimpään kylään, Raittijärvelle. Kylässä järjestetään kerran vuodessa saamenkielinen jumalanpalvelus, johon meillä oli mahdollisuus osallistua. Sisäinen antropologini heräsi eloon. Kaikkeen normaalista poikkeavaan mieltyneenä ihmisenä olin heti valmis lähtöön. +

Sunnuntaiaamu koitti ja pääsimme kelkoillemme. Saimme päälle puettavaksi isot kelkkahaalarit, jotka tulivat ihan tarpeeseen kirpakassa aamupakkasessa. Matkaakin kylään oli lähemmäs neljäkymmentä kilometriä.

 Raittijärvelle ei mene tietä. Tarinan mukaan itse Urho Kaleva Kekkonen kävi 1970-luvulla kysymässä kyläläisiltä, että laitetaanko tie. Kyläläiset halusivat, että erämaa pysyy erämaana, siksi vastaan otettiin mieluummin valtion kustantamat pienkonelennot. Nykyään perille mennään talvisin moottorikelkalla ja kesäisin mönkijällä.

Kelkkareittimme kulki jänkää pitkin tuntureiden läpi. Talvinen aurinko paistoi ja kelkassa oli mukava katsella maisemia. Meno oli moottorikelkassa nopeaa. Reessä istuvat saivat lämmikkeeksi porontaljoja. Kun pääsimme syvemmälle erämaahan, en voinut uskoa näkemääni. Ei tämä voinut olla Suomea! Vastaan tuli mies huskyvaljakossa. Porotokan jäljet näkyivät hangessa.

 Kylä siinsi kaukaisuudessa. Siellä oli muutama isompi talo. Porokoirat haukkuivat. Keskellä kylää oli ilmoitustaulu, jossa luki ”Raittijärvi”. Ei yhtäkään ilmoitusta. Ennen jumalanpalveluksen alkua käyskentelin ympäri kylää. Sivummalta löysin poronlihan kuivatukseen tarkoitetun katoksen. Kylän eräs johtohahmoista, poromies Antti Oula Juuso lausui tervetuliaissanat. Ympärilläni näin poronnahasta tehtyjä luomuksia. Lämmittävät varmaan talvikelillä.

Jumalanpalvelus alkoi ”kirkonkellojen soitolla”. Herra Juuso löi kirveellä ruosteiseen lapioon seitsemän kertaa. Kuulimme herran sanaa päätalon portailta. ”Siunaa koko maailma” laulettiin saameksi. Palveluksen jälkeen päätalossa oli tarjolla poronkeittoa. Saamani tiedon mukaan se oli herkullista. Kuuntelin herra Juuson muisteluja ja tarinoita Raittijärveltä. Lapsena ei voitu saamea koulussa puhua. Ongelmia oli tuottanut suomen puhuminen, sillä se ei ollut ollut kotikieli. Joulun aikana kirjoitetussa kouluaineessa oli lukenut ”Joulukusi heilui tulessa”. Ruuhka-Suomesta tulleet taivastelivat, miten palvelut järjestetään. ”Onhan meillä kerran joka toinen viikko lääkäri Karesuvannossa”. Kun poromies Juuso puhui näistä, ei tullut tunnetta, että se palvelujen puute olisi erityisesti vaivannut. Erämaan ihminen lienee tottunut elämään erämaassa.

Paluu takaisin Kilpisjärvellä näimme vihdoin porot. Jatkoin työskentelyä asemalla vielä viikon ja nautin olostani Suomen ainoassa tunturikylässä. Helsinki ei ole koskaan tuntunut niin suurelta, kuin palattuani Kilpisjärveltä.

Aino-Reetta Väänänen