Paneeli pidettiin 4.3 päivällä ja osallistujina olivat kuusi alan asiantuntijaa ja moderaattori Anna-Liisa Heusala (Venäjän ja Euraasian tutkimuksen yliopistonlehtori).
Asiantuntijat arvioivat Ukrainan sotaa tutkimusalansa näkökulmasta. Sodasta piirtyi moniulotteinen kuva. Venäjään erikoistunut politiikan tutkija Vladimir Gel’man arvioi, että päätökseen liikekannallepanosta osallistui poikkeuksellisen pieni piiri: Vladimir Putinin lisäksi hänen neuvonantajansa ja mahdollisesti joitakin teknokraatteja, joihin hänellä on läheinen suhde. Päätös oli korkeintaan turvallisuusneuvostoon kuuluvan sisäpiirin, eikä päätöksestä keskusteltu kollektiivisesti, kuten Tšekkoslovakiassa. Harvardissa ja Oxfordissa koulutuksensa käynyt politiikan tutkija Daniel Treisman on arvioinut Venäjän johdon nykyistä päätöksentekomallia samalla tavalla. Erotuksena, että Krimin niemimaan haltuunotossa tiedotettiin puolustusvoimiakin. Vladimir Gel’man alleviivaa, että Venäjän asevoimat eivät olleet varautuneita sotaan ja siksi asevoimat olivat huonosti varustettu. Gel’man myös uskoo, että koska Krimin haltuunottoon ei reagoitu kovinkaan merkitsevästi niin Venäjän turvallisuusneuvostossa kenties ajateltiin, että suhtautuminen tähänkään kriisiin ei olisi merkitsevä.
Ulkopoliittisesta instituutista Ryhor Nizhnikau arvioi, että mikäli Valko-Venäjä ajautuu syvemmäs ongelman käsittelyyn, voisi se luoda ennalta-arvaamattoman asetelman. Länsi suhtautuu Valko-Venäjään nyt toisin kuin ennen. Aleksanteri-Instituutilta Margarita Zavadskaya arvioi, että kyselytutkimusten tulokset liikekannallepanon suosiosta Venäjällä eivät kerro koko totuutta, sillä vastanneissa kolmas ryhmä vaihtaa ajan kuluessa rajustikin kantaansa ja useaan kertaan. Hän korostaa, että erityisesti on huomioitava Venäjän opposition tukahduttaminen viimeisten 12 vuoden ajan. Rajuimmat kannanotot kuultiin Katri Pynnöniemeltä, joka varoittaa, että useat tutkijat arvioivat Ukrainan sotaa pitkäkestoiseksi. Huolestuttavia merkkejä sodassa ovatkin eurooppalaisten diplomaattien ulosmarssi rauhanfoorumilta, ydinsodalla uhittelu Start ja INF-sopimusten rakoillessa aiempina vuosikymmeninä, sekä ukrainalaisten kansalaisten syvä huoli ja traumatisoituminen.
Ainejärjestömme kevät huipentui toukokuun alussa ”Sashan suureen ja mahtavaa työelämäiltaan”. Ideana oli kutsua monipuolisesti Venäjä-ammattilaisia yliopistosta, valtionhallinnosta, kaupan ja teollisuuden alalta sekä mediasta esittäytymään, tutustumaan opiskelijoihin ja kertomaan työelämän odotuksista ja urapoluista.
Tätä tavoitetta toteuttamaan Sasha ja yhteistyökumppanit (Venäjän ja itäisen Euroopan tutkimuksen seura VIETS, Aleksanteri-instituutti, Yhteiskunta-alan korkeakoulutetut ja Hankenin Venäjästä ja venäjänkielisistä maista kiinnostuneiden opiskelijoiden kerho HankЯus) saivat haalittua tapahtuman vieraiksi tutkija Katja Lehtisaaren, neuvottelevan virkamiehen Martta Halosen työ- ja elinkeinoministeriöstä, Kauppalehden Pietarin kirjeenvaihtajan Martti Kiurun, Solemo oy:n kansainvälisten liiketoimintojen kehityspäällikön Anna-Riikka Mahlamäen sekä Postin Venäjä-asioiden parissa työskentelevän juristin Kirill Tervon.
Juuri alkanut paneeli ja täysi tupa
Kysyimme ammattilaisvierailta heidän urapoluistaan, Venäjällä tapahtuneista sattumuksista ja pyysimme vinkkejä opintoihin ja työelämään. Mitä tulee urapolkuihin ja vinkkeihin, kirjoittajalle mieleen jäivät erityisesti seuraavat ”kolme käskyä”.
Älä tähtää yleiseksi Venäjä-asiantuntijaksi, vaan ajattele ammattitaitoasi niin, että Venäjä on yksi konteksti, jossa taitojasi toteutat. Toisin sanoen työelämässä osaamisen ydin tulee usein muualta – toiminnan ympäristönä tai yhtenä aiheena on vaan Venäjä.
Tee sitä mikä kiinnostaa. Uskalla unelmoida ja kerro muillekin unelmistasi. Voit saada yllättäviä auttajia tai ainakin lisäät itsellesi painetta, kun sanot tavoitteesi ääneen.
Ei kannata ahdistua, vaikkei kaikki mene valmistumisen jälkeen unelmaisessa uraputkessa. Lähes kaikkien panelistien elämään ja työuraan kun oli mahtunut rajujakin käänteitä työnkuvissa ja siirtymiä maiden ja sektorien välillä. Karismaattisen Martti Kiurun sanoin: ”Ota löysin rantein vaan.”
Tapahtuman aikana buffet-pöytä notkui täynnä herkkuja, joita sashalaiset Maria, Ida, Oona ja Johanna olivat taikoneet! Myös viini virtasi, mutta siitä ei jäänyt todisteita..
Kuten arvata saattaa, ammattilaisvieraillemme oli myös kertynyt hauskoja tarinoita. Tarinoista yleisölle karttui esimerkiksi kulttuurinen lukutaito, sillä Katja kertoi omankohtaisen tarinan venäläisestä tavasta käyttää hellittelynimiä. Hänen nimensä Katja kun on usein Venäjällä tulkittu hellittelynimeksi nimestä Jekaterina, mutta Katja-raukka ei tätä ihan heti venäläisten kanssa jutellessaan tajunnut. Oli kuulemma ollut erittäin hämmentävää, kun keskusteluissa oli puhuttu jollekin Jekaterinalle, jota ei tuntunut näkyvän eikä kuuluvan missään. Vasta hieman myöhemmin Katja oli tajunnut, että hänhän on itse se Jekaterina, sillä venäläiset eivät olleet ymmärtäneet Katjan olevan se varsinainen oikea nimi.
Kirill oli törmännyt johtamisessa tarvittaviin kulttuurisiin eroihin. Hänen kokemuksensa mukaan Venäjällä ei todellakaan toiminut käskyksi tarkoitettu muotoilu ”Olisi hyvä, jos tämä olisi valmis torstaiksi.”, vaan johtamisessa tuli käyttää suorempia ja ehdottomampia muotoiluja.
Martta taas oli käännyttänyt eräässä tilaisuudessa ovella tietämättään pari Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n erittäin korkea-arvoista johtohenkilöä, ja siitä oli seurannut pienet kuumottelut.
Loppuillasta ihailtiin sitten kattosauna Sivistyksen parvekkeelta avautuvia näkymiä, syötiin lisää ja lämpesihän se saunakin. Oli kaikin puolin hieno ilta. Kiitos vielä osallistujille, yhteistyökumppaneille ja aktiiveille, jotka kaikki yhdessä mahdollistivat Sashan suuren ja mahtavan työelämäillan! Tästä on hyvä jatkaa.
Tue vastaavia tapahtumia ja toimintaamme liittymällä jäseneksemme: http://blogs.helsinki.fi/sasha-info/jaseneksi/
Sasha Naamakirjassa: https://www.facebook.com/Sasha-ry-108823852517738/
VIETS:in Facebook: https://www.facebook.com/FAREESVIETS/?fref=ts
Aleksanteri-instituutin Facebook: https://www.facebook.com/AleksanteriInstitute/?fref=ts
YKA:n Facebook: https://www.facebook.com/Yhteiskuntaala/?fref=ts
Toimin Aleksanteri-instituutin Viexpert-asiantuntijaopintojen opintomatkalla 2017 Kazakstanissa ja Kirgisiassa tulkkina ja raportointitiimin jäsenenä. Käytin tonttiani hyväksi kysellen tulkattaviltani virallisten osioiden ohessa hieman ylimääräistäkin, tavoitteenani saada kuva paikallisesta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Tässä kirjoituksessa keskityn siihen, mitä sain irti Kazakstanista, jossa vietimme pääosan matkasta.
Ensimmäisenä päivänä Almatyssä ryhmällemme kaupunkikierroksen vetänyt opas kertoi meille paljon mielenkiintoista kaupungista. Almatyn ehkä omintakeisin ominaisuus oli kaupunkilaisten tapa hahmottaa vuoren rinteellä sijaitseva kaupunkinsa. He eivät suunnistaneet kaupungissa ilmansuuntien mukaan, vaan rinnettä ylös tai alas. Saimmekin pian huomata, että kaupungin infokartat olivat hämmentävästi ylösalaisin, sillä vuori kohosi etelään. Etelä oli siis aina ylhäällä.
Almatyn Tasavallan aukiolta löytyy monesta entisestä neuvostotasavallasta tuttu maanalainen kauppakeskus
Nähtävyydeltä toiselle kävellessämme siirryin itse asiaan ja aloin kysellä, millaista elämä Kazakstanissa on ja mitä ihmiset ajattelevat maan itsevaltaisesta presidentistä Nursultan Nazarbajevista. Nuori opas kertoi näkemyksensä täysin avoimesti ja tasapainoisesti. Hänen mukaansa ihmiset eivät pidä presidentistään ja tämän korruptoituneesta hallinnosta, mutta eivät sano sitä ääneen, sillä niin on turvallisempaa. Vallankumousta oppaan mukaan Kazakstanissa tuskin nähdään, sillä kansa on rauhanomaista ja asettaa vakauden vapauden edelle.
Opas kertoi Kazakstanin olevan maailman suvaitsevaisin maa, sillä siellä asuu jopa 88 eri kansallisuutta sulassa sovussa. Paradoksaalisesti presidentin kohdalla ei ollakaan niin suvaitsevaisia, sillä Nursultanille annetaan paljon anteeksi siksi, että hän on kazakki. Jos Nursultanin seuraaja olisi uiguuri, seuraisikin oppaan sanojen mukaan jopa sisällissota. Hän viittasi Kazakstanin ex-pääministeriin, josta povattiin Nursultanin seuraajaa, mutta joka ilmeisesti uiguuritaustansa vuoksi on saanut tyytyä jatkamaan uraansa Kazakstanin turvallisuuspalvelun johdossa.
Kysyin myös, mitä Kazakstanissa ajatellaan Venäjästä ja Kiinasta. Oppaan mukaan Venäjä on toki Kazakstanille uhka, mutta Kiina on vielä suurempi uhka. Kazakstan on todennut, että karhun kanssa on helpompi tulla toimeen kuin lohikäärmeen – Venäjä liittolaisena tuo maalle turvaa Kiinaa vastaan. Yhdysvalloista taas antoi kommenttinsa eräs taksikuski, joka suhahti rattinsa takaa, että ”missä USA, siellä ongelma”.
Kazakstan on todennut, että karhun kanssa on helpompi tulla toimeen kuin lohikäärmeen.
Toinen oppaamme, joka esitteli meille Al-Farabin yliopiston kierrättämällä meidät sen valtaisan kampusalueen ympäri aina väsyksiin asti, suhtautui hieman positiivisemmin presidenttiinsä. Sen verran varovaisesti hän kuitenkin vastasi, että saattoi toisaalta pitää vain kulissistaan kiinni. Hänen mukaansa koko kasvavaa Al-Farabin yliopistoa ei olisi olemassa ilman Nursultanin rahoja. Yliopiston hallintorakennuksen ulkoseinillä roikkuikin sinertäviä kankaita, joissa oli Nazarbajevin kuvan lisäksi iskulauseita koulutuksen merkityksestä maan kilpailukyvylle. Kysymykseeni Nazarbajevin seuraajasta opas vastasi vain, että toivottavasti ei tule ketään huonompaa, joka ottaisi rahoituksen pois.
Al-Farabin yliopiston ulkoseinillä muistutetaan koulutuksen merkityksestä maan kilpailukyvylle
Vierailimme Almatyssä myös oppositiokanava Radio Free Europen toimituksessa, jossa meidät otti vastaan paikallinen päätoimittaja. Siellä ryhmäämme kiinnosti muun muassa Kazakstanin sananvapaustilanne ja saimmekin odotetusti kuulla, että vastahankaan vallan kanssa asettuvia toimittajia saatetaan pidättää. Jatkoin agendallani ja kysyin, onko vallankumous Kazakstanissa mahdollinen. Päätoimittaja sanoi, ettei usko, mutta nosti sitten esiin Nazarbajevin arkkivihollisen, entisen energiaministerin ja pankkiirin Muhtar Abljazovin, jota syytetään miljardien dollarien kavalluksista aiemmin johtamastaan BTA-pankista.
Painoin nimen muistiin ja aloin penkoa medialähteitä – Muhtar osoittautuikin mielenkiintoiseksi mieheksi. 1990-luvulla energia-, teollisuus- ja kauppaministerinä toiminut Abljazov oli perustamassa vuonna 2001 oppositioliike Kazakstanin demokraattista valintaa ja joutui seuraavana vuonna kuudeksi vuodeksi vankilaan syytettynä asemansa väärinkäytöstä. Abljazov armahdettiin 2003 sitä vastaan, että hän pysyy poissa politiikasta ja hän ryhtyikin pankkiiriksi, kunnes vuonna 2009 BTA-pankki, jonka johtokunnassa hän istui, päätettiin kansallistaa. Abljazov pakeni Britanniaan, josta sai poliittisen turvapaikan.
Britanniassa Abljazov päätyi kuitenkin lähes kahdeksi vuodeksi vankilaan antamistaan valheellisista omaisuustiedoista johtuen. Tuomion jälkeen hän lähti Britanniasta, mutta Kazakstan, Venäjä ja Ukraina jahtasivat häntä yhä miljardien kavalluksista. Lopulta Abljazov jäi kiinni Ranskassa 2013, jossa hän istui vankilassa odottamassa luovutusta Venäjälle aina joulukuuhun 2016. Tällöin Ranska totesi luovutuspyynnön olevan poliittisesti motivoitu ja vapautti Abljazovin.
Vapauduttuaan hän antoi ranskalaislehti Libérationille haastattelun, jossa kertoi rahoittaneensa Kirgisian tulppaanivallankumousta 2005. Hän toivoi sen toimivan esimerkkinä paitsi Kazakstanille, myös koko entisen Neuvostoliiton alueelle. Tämä kirvoitti jopa salaliittoteorioita Abljazovin rahojen yhteyksistä myös Georgian sotaan, Moskovan mellakoihin 2011-12 ja Ukrainan Euromaidaniin 2013. Totta tai ei, Abljazov kannusti facebook-sivuillaan kansaansa kaduille Venäjän mellakoiden innoittamana.
Nazarbajevin mukaan nimettyjä tulppaaneja Al-Farabin yliopiston kasvihuoneessa
Keitä ovat šala-kazakit?
Eräänä iltana hostellimme keittiöön Almatyssä astui opiskelijakaksikko, joista toinen oli Aktaun kaupungista Länsi-Kazakstanista ja toinen Valko-Venäjältä. Kysyin aktaulaiselta, että kun Valko-Venäjällä puhutaan paikoin venäjän ja valkovenäjän sekoitusta trasjankaa ja Ukrainassa venäjän ja ukrainan sekoitusta suržikia, niin onko Kazakstanissakin olemassa vastaavanlainen kielten sekamuoto. Sain tietää, että on – šala-kazakin kieli.
Šala-kazakeiksi kutsutaan hieman halventavasti henkilöitä, joiden toinen vanhemmista ei ole kazakki. Šala-kazakin kieli on kuitenkin laajemmin levinnyt sekamuoto maassa yleisesti puhuttavista kahdesta kielestä, jota tapaa etenkin nuorten keskuudessa ja siitä on tehty jopa sketsejä.
Šala-kazakin kielessä on esimerkiksi sellaisia ilmauksia, kuin звондау (= позвонить, soittaa), брәтішке (= братишка, pikkuveli slangissa), мешать етпе (= не мешай, älä häiritse), төпли (= туфли, korkokengät) ja бәтіңке (= ботинки, kengät).
Kiekkokaupunki Astana ja agaškat
Astanassa vierailimme Nazarbajevin yliopistossa, Suomen suurlähetystössä ja Kazakstanin ensimmäisen presidentin museossa. Kazakstanin pääkaupunki siirrettiin Almatystä Astanaan vuonna 1998 ja uutta, uljasta pääkaupunkia rakennetaan vielä pitkään, mistä johtuen kaupunki näyttikin toistaiseksi lähinnä kulissilta.
Kävimme Astanassa katsomassa myös KHL-kiekkoa, kun Barys Astana kohtasi Metallurg Magnitogorskin itäisen konferenssin kolmannessa puolivälieräottelussa. Areena oli ulkoa hieno, mutta sisältä tyhjä ja sairaalamainen. Magnitogorskille 5-3 päättyneen ottelun väliaikamusiikeista jäi ryhmälle korvamadoksi kertosäe kappaleesta, jossa agaškat ja saubolovtsyt räppäävät toisiaan suohon. Kyseessä on Kazahstar-sketsisarjan sketsi, jossa adidas-verkkareihin pukeutuneet saubolovtsyt dissaavat milloin ketäkin laulaen kertosäkeessä sau bol – eli näkemiin.
Oli selvitettävä, ketä ovat nämä agaškat. Kävi ilmi, että he ovat kazakstanilaisen yhteiskunnan hierarkiassa korkealla olevia, vaikutusvaltaisia ja varakkaita henkilöitä, lankoja käsissään pitäviä oligarkkeja. Heidän suhdeverkostojensa kautta kaikki on mahdollista, jos vaan hinnasta sovitaan. He ovat korruption, välistävetämisen ja väärinkäytösten airuita. Juoksupoikina agaškeilla voi olla valtion rahoilla palkattuja bratiškeja, kiitollisuudenvelassa olevia palvelijoita, jotka tekevät, mitä käsketään. Sanonnan mukaan missä agaška vetää välistä, siellä bratiška sanoo rahmet, eli kiitos.
Missä agaška vetää välistä, siellä bratiška sanoo rahmet.
Mitä tulee korruptioon, nostettiin aiemmin Almatyssä korruptionvastaisessa kansalaisjärjestössä, Transparency Internationalissa, vieraillessamme esiin tärkeä seikka. Korruptio ei ole vain aseman väärinkäyttöä lisätulojen kiristämiseksi, vaan tavalliset ihmiset pitävät sitä yllä ostamalla oma-aloitteisesti paikkoja ohituskaistalta. Näin ollen tällainen hierarkkisuus ja normisto on haastavan syvällä kazakstanilaisessa yhteiskunnassa.
Kazakstanista muodostui näin kuva melko klassisesta jälkineuvostoliittolaisesta yhteiskunnasta, jossa vallitsee henkilökulttiin pohjautuva diktatuuri ja syvälle juurtunut korruptio, joita vastaan kamppailee liberaaliksi julistautunut ja maanpaossa elävä entinen eliitin jäsen. Kielellisesti ja ulkopoliittisesti maa nojaa vahvasti Venäjään, mutta värivallankumouksen ja ulkopoliittisen suunnanmuutoksen mahdollisuus on suurvaltapelin ja emigroituneen opposition kautta varmasti Kazakstanissakin aina olemassa.
Opintoputkessa – Nazarbajevin yliopiston kampuksella liikutaan vielä keskeneräisiä lasiputkia pitkin asuntoloihin
Bishkekin kaupunki on vihreä. Rikkaruohot tunkeutuvat katukivetyksen välistä. Kadun laidat ovat sympaattisen villiintyneet. Voikukkia, rikkaruohoa, pitkää heinää. Vehreänä kukkivat puut reunustavat katukäytäviä. Osittain ei edes huomaa olevansa kaupungissa. Eteenkään silloin, kun nostaa katseensa ja huomaa kadun päässä häämöttävät lumihuippuiset vuoret.
Saavumme Bishkekiin auringonnousun aikaan. Taivas maalautuu vaaleanpunaiseksi, persikaksi ja hempeän siniseksi. Kaikki huokailevat. Niittyjen takaa aukenee maisema vuoristoon. Ilma on utuinen ja koko maisema näyttää kangastukselta. Auringonnousu Kirgisiassa on kokemisen arvoinen. Sitä ei voi vaan katsoa – se pitää aistia, kun ympärillä tuoksuvat sireenit ja niskaa kutittelee lempeä tuuli.
Huhtikuussa Kirgisiassa kukkivat kirsikkapuut.
Tuntui siltä kuin meidät olisi heitetty toiseen todellisuuteen, toiseen paikkaan ja aikaan. Viimeistään kahvilassa tunnistin olevani entisen Neuvostoliiton alueella. Meitä oli viisi, tarjoilijoita samanmoiset sekä yksi barista. Se palvelu, mitä olisimme voineet saada, realisoitui yhdellä vääränmakuisella jäätelöpallolla ja yhdellä uupuneella kahvilla. Pelkästään jo laskun saaminen oli ylivoimaisen vaikeaa.
”Osh-basaari lienee Bishkekin – ja koko Kirgisian – katukuvaa värittävien kolmiraita-Adidasten alkulähde.”
Bishkekiin matkaavan kannattaa varata aikaa Osh-basaarin tutkiskeluun. Myös basaari, kuin mikä tahansa vierailun arvoinen paikka maassa, aloitetaan taksikuskien tervehdyksellä. Heti sisääntulon jälkeen aukeaa näkymä kojujen sokkelikkoon. Loputtomat pienet kujat kiemurtelevat toistensa lomitse yhdistäen koko basaarin, joka on jakautunut Al-Archa joen molemmin puolin. Basaarilta löydät kaiken, mitä voit kuvitella tarvitsevasi. Myös sen, jota et edes tiennyt tarvitsevasi. Turistioppaiden pelotteluista huolimatta koen oloni turvalliseksi. Ihmisiä on paljon, mutta kaikki ovat ystävällisiä – jopa meistä huolissaan kun kuljemme yksin ilman miehiä.
Näkymää Osh-basaarilla Al-Archa -joen varrelta.
Vaikka alue on kutakuinkin pyritty rajaamaan tuotteittain, on basaarissa lääkkeet, kaalit, Adidakset ja kengät esillä sulassa sovussa keskenään. Jotkut tuotteista ovat pölyyntyneet, rikki tai vanhentuneet. Osh-basaari lienee Bishkekin – ja koko Kirgisian – katukuvaa värittävien kolmiraita-Adidasten alkulähde. On takkia, verkkaria, kenkää ja jopa Adidas-logoin varusteltuja autoja. Paikalliset kertovat, että aito Adidas haetaan Moskovasta asti. Tämä Adidas ei ole aitoa, eikä sitä häpeillä.
Bishkekin kaupungista on suomalaisturistin kätevä vierailla myös Kazakstanin puolella, sillä maahan pääsee Suomen passilla ilman viisumia, mutta tästä kannattaa asiasta tietämätöntä rajavartiohenkilöstöä muistuttaa. Matka Almatyn kaupunkiin loi pohjaa maiden väliselle valtavalle kontrastille. Tuntuu, että hajuton ja mauton Kazakstan on menettänyt oman kulttuurinsa jollekin muulle – myynyt sielunsa. Kadut ovat teennäisen puhtaat. Jokaista puistoa reunustaa poliisikopit. Autot ovat kiiltäviä ja uusia. Niitä on paljon. Basaarilla huijataan, kadulla olemme saamassa sakkoja milloin mistäkin. Vierailemme Zenkov-katedraalissa. Ainoastaan siellä pääsee tätä paikkaa pakoon. Tuntuu heti paremmalta.
Kaikki huokaavat helpotuksesta kun palaamme yhden yön matkan jälkeen ”koti-Kirgisiaan”. Kirgisia on aito ja rehellinen. Lukuisat vuorilla vaeltavat hevoslaumat kuvaavat maata hyvin. Kirgisia on kuin villihevonen, vapaa ja itsenäinen, mutta kuitenkin laumassa – koko muulta maailmalta piilossa muiden Keski-Aasian maiden joukossa. Toisaalta oman tiensä kulkija, kaukana vuorilla, josta ääni ei kantaudu. Kuten meille todettiin: ”Kirgisia on maa, jossa kaiken saa sanoa mutta kukaan ei kuule. ”
Enni Aittila, Kirgisia-opintomatkan tiedotustiimistä
Venäjän armeijan 39-vuotias upseeri Carl Gustaf Emil Mannerheim lähti 110 vuotta sitten kaksivuotiselle tutkimusmatkalle Keski-Aasiaan. Mannerheimin 14 000 kilometrin matka kulki ratsain yli jylhien vuoristojen ja polttavien aavikkojen aina Kirgisiasta Pekingiin. Vaikka Mannerheim tekeytyi matkan aikana harmittomaksi suomalaiseksi tutkimusmatkailijaksi, oli hänen työllään toinenkin tarkoitus – Venäjän tappioon päättyneen Japanin-sodan jälkeen huhut japanilaisten uudesta hyökkäyksestä olivat levinneet tsaari Nikolai II:n hovissa ja nuoren tiedustelu-upseerin oli nyt hankittava tietoa japanilaisten vakoojien toiminnasta Itä-Turkestanin alueella. Mannerheimin oli myös kartoitettava sopiva hyökkäysreitti Kirgisiasta Kiinaan.
Vuonna 2016 suomalainen opiskelijaryhmä lähti Mannerheimin jalanjäljille Kirgisiaan ja Kazakstaniin. Venäjän nykyhallinnon mukaan alueelta pitäisi löytyä edelleenkin jonkinlaisia ulkomaisia agentteja ja ryhmän ohjelmaan sisältyi täten monta varsin erilaista vierailua eri instituutioihin. Kahdenkymmenen hengen seurue vietti pääosan ajastaan Kirgisian pääkaupungissa Biškekissä, mutta matkaan sisältyi myös tutustumista Kirgisian upeaan luontoon, Itä-Kirgisian Karakoliin, Kazakstanin entiseen pääkaupunkiin Almatyyn, Issyk Köl-järveen ja lukuisiin muihin eksoottisiin kohteisiin. Osa onnekkaista pääsi myös harjoittamaan kirgiisien tuhatvuotista perinnettä eli hevosella ratsastusta.
Maisema Kirgisian maaseudulla ei ole muuttunut paljoa Mannerheimin ajoista. Lehmälaumat juoksentelevat pitkin lentokentältä keskustaan johtavaa moottoritietä ja paikalliset ratsastavat hevosilla paikasta toiseen. Maan autokanta ei ole sentään sata vuotta vanhaa, mutta uusinta muotia ovat vanhojen neuvostoautojen ohella 1980-luvulla valmistetut Audit. Monet paikalliset asuvat maaseudulla yhä suurissa vaaleissa jurtissa, samalla kun pääkaupungin katuja koristavat suuret neuvostokerrostalot, joissa on havaittavissa erilaisia itämaisia symboleja. Kadut ovat hyvin harvoin valaistut, ulkona liikkuminen pimeällä ei ole muutenkaan kovin suositeltavaa ja korruptoituneet miliisit yrittivät kiristää ryhmäläisiltämme lahjuksia jo ensimmäisenä iltana.
Kirgisiassa pistää ensimmäisenä silmään maan järjetön köyhyys ja korruptio, mutta maa on naapureihinsa verrattuna kehittynyt sentään kansalaisyhteiskunnan tasolla. Maahan voi matkustaa ilman viisumia tai minkäänlaista byrokratiaa ja Kirgisiassa on käyty 2000-luvulla jo kaksi vallankumousta. Maan kehityksestä on myös hyvin erilaisia ennusteita ja ryhmämme sai kuunnella monenlaisia näkökulmia etenkin EU:n, ETYJ:n, YK:n ja Venäjän federaation edustajilta. Tällä hetkellä yksi maan suurista kysymyksistä on tietysti jäsenyys Euraasian unionissa, johon ainakin tavallisilla kirgiiseillä on hieman eri näkökulma kuin Venäjän edustajilla, ja vuoden 2010 etniset yhteenotot ovat jättäneet varjonsa maan kehitykselle. Paikalliset vaikuttavat tosin elävän pitkälti kädestä suuhun ja kaikki pienet ongelmat, korruptio mukaan lukien, ovat yleensä neuvoteltavissa kahden kesken.
Kirgisiaa ei syyttä kutsuta Keski-Aasian Sveitsiksi, sillä maan suurimman järven eli Issyk Kölin ympäristöstä löytyy huikeita lumihuippuisia vuoria, vesiputouksia, aavikkoja ja kanjoneita. Karakolin yliopistokaupunki järven itäpuolella on kuin suuri eläintarha, sillä sen kaduilla juoksevat vapaina vuohet, lehmät ja hevoset, ja sen katuja ei ole välttämättä päällystetty edes asvaltilla. Pimeän aikaan suuren turvallisuusriskin luovat eläinten ja miliisien ohella kaivot, joilla ei ole välttämättä kantta – moni ihminen voi siis yöaikaan tippua alas kaivoon, josta ei noin vain nousta ylös. Paikalliset viettävät myös aikaansa yleensä perinteisessä slaavikyykyssä ja tuijottavat ulkomaalaisia jopa häiritsevän pitkään.
Hintataso Kirgisiassa on järkyttävän alhainen ja tuhti lounas järjestyy usein kahdella tai kolmella eurolla. Paikallinen puolen litran olut maksaa kaupoissa noin 50 senttiä ja vodkapullo irtoaa eurolla. Tupakoitsijoille maa on myös paratiisi, sillä askit maksavat halvimmillaan 60 senttiä, mutta paikallinen miliisi sakottaa mielellään ulkomaalaisia julkisilla paikoilla tupakoinnista tai juomisesta. Paikalliset kirgiisit toki harjoittavat edellä mainittuja asioita varsin ahkeraan, mutta laki astuu yleensä voimaan vain ulkomaalaisten kohdalla. Ongelma ovat myös miliiseiksi tai vartijoiksi tekeytyvät henkilöt, jotka vilauttavat mielellään korttiaan ja ottavat ulkomaalaisilta passit – tätä seuraa yleensä pieni keskustelu suljetussa huoneessa, jossa sakon määrästä sovitaan ”viranomaisen” kanssa (ryhmämme sai kokea tämän Kazakstanin rajalla).
Kirgiisit ovat varsin perinteikästä väkeä ja Biškekin kaduilla näkee paljon kansallispukuisia ihmisiä. Karakolissa ryhmämme pääsi jopa suomalais-kirgisialaista ystävyyttä ylistäviin juhliin, joissa esitimme pari suomalaista juomalaulua vastineena kirgiisien kansantansseista. Kommunikointi kirgiisien kanssa tapahtui yleensä venäjäksi, sillä Biškekin kaduilla monet etniset kirgiisit eivät neuvostoajan takia juuri muita kieliä osaa, mutta paikalliset nuoret puhuivat jo melko sujuvaa englantia. Kirgisian vanha saksalaisväestö on kadonnut maasta lähes kokonaan, mutta katukuvassa näkyi yhä paljon erilaisia eurooppalaisia kasvoja – yleensä venäläisiä, mutta ehkä joitain saksalaisiakin. Paikallisissa basaareissa oli hyvä tekeytyä virolaiseksi, sillä hinnat halpenivat tuolloin yllättävän nopeasti.
Virallisen ohjelman lisäksi ryhmämme vieraili esimerkiksi Aasian jääkiekkoliigan finaalissa, jossa mestariksi nousi Macaota vastaan Kirgisia, ja tutustuimme Biškekin ja Karakolin yöelämään. Ilmapiiri Biškekissä on yllättävän leppoisa ja kaupungin kaduilta löytyy paljon ravintoloita, baareja, klubeja ja yksityisiä saunoja. Kaikista näkemistäni maista Kirgisia on myös luultavasti ainoa paikka, jossa olen nähnyt ravintolassa säännöllisiä sähkökatkoksia – mihin tarjoilijat reagoivat vain kantamalla kynttilöitä pöytiin. Venäjään verrattuna Kirgisiaa voisi ehkä kutsua sen 90-lukulaiseksi versioksi, johon on sekoittunut paljon itämaisia ja kiinalaisia vaikutteita, mutta maa on kieltämättä melko omalaatuinen kokonaisuutensa.
Mannerheim ei kohdannut matkansa aikana japanilaisia vakoojia, eikä tutkimusmatkan oikea tarkoitusperä jäänyt paikallisille missään vaiheessa epäselväksi. Suomalaisryhmämme ilmaantuminen Keski-Aasiaan herätti tällä kertaa suuren määrän kysymyksiä, mutta ulkomaisia agentteja ryhmämme ei myöskään kohdannut. Itä-Euroopan tutkimuksen ja yleissivistyksen kannalta matka oli tosin hyvin antoisa, sillä vaikka Kirgisia sijaitseekin maantieteellisesti melko kaukana Euroopasta, on se yhä suurelta osin sidoksissa muihin entisen Neuvostoliiton maihin ja hyvä esimerkki venäjän kielen valtavasta käyttöalueesta. Mannerheimin elämänkerta on myös esimerkki siitä, miten suuren palveluksen kielitaitoinen ja kansainvälinen ihminen voi lopulta tehdä synnyinmaalleen.
Keski-Aasian tasankoalueen hallinta on määritelty useissa geopoliittisissa teorioissa avaimeksi koko Euraasian mantereen herruuteen. Hevosilla ratsastavat arokansat ovat valloittaneet sen historian aikana eri ilmansuunnista käsin ja 1800-luvulla se oli osa Venäjän ja britti-imperiumin ”suurta peliä”. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Keski-Aasia on menettänyt suuren osan strategisesta merkityksestään, mutta merkkejä uuden pelin käynnistymisestä on ilmassa. Alueella sijaitsee nyt viisi tuoretta valtiota, joiden politiikka on ollut viime vuosina hyvin erilaista, ja monet paikalliset konfliktit ovat jääneet maailman huomion ulkopuolelle. Vietin hiljattain viisi päivää alueen rikkaimmassa ja suurimmassa valtiossa eli Kazakstanissa osana Aleksanteri-instituutin maisterikoulun laajempaa Keski-Aasian opintomatkaa ja vierailin sen entisessä pääkaupungissa eli Almatyssa.
Suomalaiset voivat matkustaa nyt väliaikaisesti Kazakstaniin ilman viisumia. Maan entinen pääkaupunki Almaty sijaitsee aivan Kirgisian rajalla maan eteläosan subtrooppisella vyöhykkeellä ja bussimatka Biškekin lentokentältä kestää kaupunkiin noin 4 tuntia. Almaty on edelleen Kazakstanin suurin kaupunki, vaikka virallinen pääkaupunki siirrettiin maan pohjoisosassa sijaitsevaan Astanaan vuonna 1997. Astana, kazakin kielellä ”pääkaupunki”, on pitkälti Dubain kaltainen huippumoderni pilvenpiirtäjäkaupunki, samalla kun Almaty on Biškekin kaltainen vanha neuvostokaupunki, jota kaunis vuoristo koristaa etelässä. Kazakstanissa asuu maan valtavasta koosta huolimatta vain 17 miljoonaa ihmistä ja sen väestöstä on erotettavissa yli sata erilaista vähemmistöä.
Kirgisia ja Kazakstan ovat molemmat kulttuurisesti ja kielellisesti läheisiä valtioita, mutta niiden yhteiskunnallinen kehitys on ollut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen hyvin erilaista. Vallankumouksistaan ja kansalaisvapauksistaan tunnetusta Kirgisiasta poiketen Kazakstania on johtanut Neuvostoliiton loppuvuosista lähtien Nursultan Nazarbajev, joka on nyt koko entisen Neuvostoliiton alueen pitkäaikaisin johtaja. Nazarbajev on luonut ympärilleen vahvan henkilökultin, joka näkyy mm. raja-asemien ja katujen iskulauseissa, yritysten nimissä ja jopa presidentin kasvoin koristelluissa metroasemien mosaiikeissa, ja kansalaisyhteiskunnan kehitys on ollut Kazakstanissa käytännössä olematonta. Nazarbajev oli myös ensimmäinen ns. Euraasian unionin perustamista ehdottanut valtiopäämies ja Venäjän eurasianistinen ideologia on määrittänyt Kazakstanin politiikkaa Nazarbajevin valtakaudella.
Venäjä ja turkinsukuinen kazakki ovat Kazakstanin kaksi tasa-arvoista virallista kieltä ja Nazarbajev on korostanut puheissaan entisten neuvostokansojen geneettistä ja kulttuurista yhtenäisyyttä. Kazakstanilla ei pitkään ollut yhtä selkeää väestöllistä enemmistöä ja etnisiä kazakkeja on maan väkiluvusta nytkin vain noin 63 prosenttia. Tietynlainen monikulttuurisuuspolitiikka on tuottanut Kazakstanissa tulosta, sillä useat maan etniset vähemmistöt ovat alkaneet vähitellen kutsua itseään kazakeiksi sanan laajemmassa merkityksessä. Samanaikaisesti Venäjän lausunnot Kazakstanin valtion ”keinotekoisuudesta” ovat aiheuttaneet diplomaattisia selkkauksia ja Kazakstanille on luotu uutta historiankirjoitusta. Ortodoksinen, islamilainen ja kiinalainen maailma ovat myös muodostaneet maassa ainutlaatuisen symbioosin ja Keski-Aasian alueeseen kohdistuu erilaisia intressejä juuri edellä mainituista ilmansuunnista.
Almaty on lähes täysin venäjänkielinen kaupunki ja kazakin kieli näkyy kaupungissa pääasiassa kirjoitetussa muodossa. Kaupungin katukuvassa näkyy monenlaisia kasvoja: on etnisiä venäläisiä ja muita itäslaaveja, mongolialaisilta muistuttavia kazakkeja, etelänaapurien turkkilaisia kasvoja ja lukuisia muita vähemmistöjä entisen Neuvostoliiton alueelta. Kaikki kaupungin kartat julkaistaan ylösalaisin, sillä paikalliset navigoivat kaupungissa sen eteläisen vuoriston mukaan, ja kaupungin asemakaava on piirretty amerikkalaiseen tapaan viivoittimella. Vanhojen neuvostokerrostalojen joukosta erottuu jo moderneja eliittikerrostaloja ja Nazarbajevin palatseja ja länsimaiset muotiliikkeet ovat alkaneet korvata perinteistä basaaritaloutta. Almatyyn on myös avattu metrolinja vuonna 2011.
Kazakstanilaiset ovat yhä ylpeitä vanhoista perinteistään ja maan maaseudulla näkee jonkin verran jurttia, joissa kaikki paikalliset asuivat neuvostoaikaa edeltävinä vuosisatoina. Vaikka Kazakstan on noussut luonnonvarojensa ansiosta Keski-Aasian rikkaimmaksi valtioksi, harjoittavat monet yhä vanhaa paimentolaiselämäntapaa, jossa etenkin hevoset näyttelevät suurta roolia. Suuret lehmä- ja lammaslaumat aiheuttavat valtavia liikenneruuhkia kaupunkien ulkopuolella, maan vehreillä aroilla juoksee yhä villihevosia ja maan kansallisjuoma on kumiš-nimistä alkoholipitoista piimää. Kazakstanilainen keittiö on yhdistelmä venäläistä, kiinalaista ja turkkilaista ruokaa ja paikallisten uskonto on sekoitus islamia ja vanhoja mongolialaisia perinteitä.
Almatyn paras nähtävyys on kiistatta Kök Töbe (Vihreä vuori), jolta kaupunkia ja sitä ympäröivää vuoristoa voi ihailla. Vuorelle voi nousta funikulaarilla ja sen päältä löytyy pieni huvipuisto ja eläintarha. Almatyssa on myös kuuluisa vihreä basaari, josta voi löytää tuotteita maan ja taivaan väliltä, ja katukuvassa on säilynyt muutamia 1900-luvun alun puurakennuksia. Kaupungin eteläosasta löytyy suuri Nazarbajevin iskulausein ja palatsein koristeltu hallintoaukio, jolla sijaitsee myös valtava Kazakstanin kansallismuseo, ja erilaiset neuvostoaikaiset hallintorakennukset koristavat useita katuja. Kansallismuseosta löytyy paitsi perinteiset arkeologiset, historialliset ja väestötieteelliset osiot, myös Nazarbajevin oma henkilökulttimuseo.
Uuden ”suuren pelin” syttymisestä kertoo Kazakstanissa Venäjän, Kiinan ja islamilaisten maiden kasvava intressi koko Keski-Aasian alueella. Rahoitus alueen uusille moskeijoille tulee pääasiassa arabimaista ja luo paikallisten mukaan kasvavan riskin uskonnollisen radikalismin pesiytymiselle. Vastineeksi Kiinan uusi Silkkitie-projekti sitoo aluetta taloudellisesti itään, samalla kun Venäjä haluaa pitää Keski-Aasian omana ”luonnollisena” etupiirinään. Yhdysvaltoja alue on kiinnostanut Afganistanin-operaation huoltotukikohtien takia, mutta amerikkalaisten vetäytyminen alueelta jättää Keski-Aasian enenevissä määrin muiden pelaajien haltuun. Kazakstanin jäsenyys Euraasian unionissa ja Baikonurin avaruustukikohdan vuokraus venäläisille pitävät tosin huolen siitä, että yliote pysyy Venäjän hallussa. Näkyvät pyrkimykset yhdistää venäjänkielinen Pohjois-Kazakstan Venäjän federaatioon saattavat tosin johtaa muutoksiin Kazakstanin ulkopolitiikassa ja Nazarbajevin tuleva väistyminen voi johtaa ennalta-arvaamattomiin muutoksiin maan sisällä. Venäläiset ja keskiaasialaiset tutkijat väittelevät myös edelleen siitä, mistä tasan sata vuotta sitten tapahtuneessa Keski-Aasian kansannousussa oli kyse.
Olin tullut sokeaksi kaikelle lähellä olevalle ja sain hyvän muistutuksen siitä, että aina ei tarvitse lähteä toiselle puolelle maailmaa kokeakseen jotain aivan uutta ja ihastuttavaa.
Vietin huhtikuussa kaksi viikkoa Kilpisjärven biologisella tutkimusasemalla gradua kirjoitellen gradut valmiiksi -apurahan turvin. Tutkimusasema sijaitsee Kilpisjärven rannalla, Saana-tunturin juuressa. Kilpisjärvellä on noin sata pysyvää asukasta. Oleskeluni aikana kelit olivat mainiot erityisesti hiihtämiselle, pari astetta pakkasta ja auringonpaistetta. Olin kuitenkin tullut tuhansien kilometrien päähän Helsingin sykkeestä keskittyäkseni graduuni, joten yritin malttaa mieleni ja pysyä suurimman osan ajasta sisätiloissa.
Päiväni sujuivat lukien ja kirjoitellen. Ensimmäisen päivän alkujumituksen jälkeen sain itseäni niskasta kiinni. Omaan työhön syventyminen tuntui helpolta, oikeastaan jopa kiinnostavalta. Kirjoittaminenkaan ei tuntunut kovin hankalalta, kun ensimmäinen sivu oli kirjoitettu. Kaikki arkipäiväiset asiat häipyivät mielestä, kun ruokakin tuli valmiina pöytään. Iltaisin nautin juoksentelusta järven jäällä. Elämä tuntui helpolta ja luonnon läheisyys rauhoitti mieltäni. Kävin jopa avannossa uimassa. Turhan hälinän ja kohinan jäätyä Helsinkiin tunsin myös oman mieleni rauhoittuneen kaikesta ylimääräisestä, joka ikävästi vie keskittymistä oleelliseen pois.
Vertaistukea sain parilta muulta gradunkirjoittajalta, jotka olivat myös tulleet kirjoittamaan biologiselle asemalle. Tutkimusaseman kirjastossa keskityimme töihimme. Iltaisin purimme ideoitamme, katselimme televisiota ja pelasimme Mustaa Pekkaa olutta lipitellen.
Sattumalta viikon jälkeen Kilpisjärveltä järjestettiin retki Suomen syrjäisimpään kylään, Raittijärvelle. Kylässä järjestetään kerran vuodessa saamenkielinen jumalanpalvelus, johon meillä oli mahdollisuus osallistua. Sisäinen antropologini heräsi eloon. Kaikkeen normaalista poikkeavaan mieltyneenä ihmisenä olin heti valmis lähtöön. +
Sunnuntaiaamu koitti ja pääsimme kelkoillemme. Saimme päälle puettavaksi isot kelkkahaalarit, jotka tulivat ihan tarpeeseen kirpakassa aamupakkasessa. Matkaakin kylään oli lähemmäs neljäkymmentä kilometriä.
Raittijärvelle ei mene tietä. Tarinan mukaan itse Urho Kaleva Kekkonen kävi 1970-luvulla kysymässä kyläläisiltä, että laitetaanko tie. Kyläläiset halusivat, että erämaa pysyy erämaana, siksi vastaan otettiin mieluummin valtion kustantamat pienkonelennot. Nykyään perille mennään talvisin moottorikelkalla ja kesäisin mönkijällä.
Kelkkareittimme kulki jänkää pitkin tuntureiden läpi. Talvinen aurinko paistoi ja kelkassa oli mukava katsella maisemia. Meno oli moottorikelkassa nopeaa. Reessä istuvat saivat lämmikkeeksi porontaljoja. Kun pääsimme syvemmälle erämaahan, en voinut uskoa näkemääni. Ei tämä voinut olla Suomea! Vastaan tuli mies huskyvaljakossa. Porotokan jäljet näkyivät hangessa.
Kylä siinsi kaukaisuudessa. Siellä oli muutama isompi talo. Porokoirat haukkuivat. Keskellä kylää oli ilmoitustaulu, jossa luki ”Raittijärvi”. Ei yhtäkään ilmoitusta. Ennen jumalanpalveluksen alkua käyskentelin ympäri kylää. Sivummalta löysin poronlihan kuivatukseen tarkoitetun katoksen. Kylän eräs johtohahmoista, poromies Antti Oula Juuso lausui tervetuliaissanat. Ympärilläni näin poronnahasta tehtyjä luomuksia. Lämmittävät varmaan talvikelillä.
Jumalanpalvelus alkoi ”kirkonkellojen soitolla”. Herra Juuso löi kirveellä ruosteiseen lapioon seitsemän kertaa. Kuulimme herran sanaa päätalon portailta. ”Siunaa koko maailma” laulettiin saameksi. Palveluksen jälkeen päätalossa oli tarjolla poronkeittoa. Saamani tiedon mukaan se oli herkullista. Kuuntelin herra Juuson muisteluja ja tarinoita Raittijärveltä. Lapsena ei voitu saamea koulussa puhua. Ongelmia oli tuottanut suomen puhuminen, sillä se ei ollut ollut kotikieli. Joulun aikana kirjoitetussa kouluaineessa oli lukenut ”Joulukusi heilui tulessa”. Ruuhka-Suomesta tulleet taivastelivat, miten palvelut järjestetään. ”Onhan meillä kerran joka toinen viikko lääkäri Karesuvannossa”. Kun poromies Juuso puhui näistä, ei tullut tunnetta, että se palvelujen puute olisi erityisesti vaivannut. Erämaan ihminen lienee tottunut elämään erämaassa.
Paluu takaisin Kilpisjärvellä näimme vihdoin porot. Jatkoin työskentelyä asemalla vielä viikon ja nautin olostani Suomen ainoassa tunturikylässä. Helsinki ei ole koskaan tuntunut niin suurelta, kuin palattuani Kilpisjärveltä.
Tervetuloa upouuteen Sashan nettijulkaisuun, Gazeta Sashaan!
Sisältöä uuteen julkaisuun on luvassa sitä mukaa kun julkaistavia tekstejä syntyy. Eli malttakaamme vielä hetki. Jokaisen sashalaisen kontribuutio julkaisulle on tärkeä – jos kirjoittaminen kiinnostaa, kurkkaa ”Näin julkaiset” -välilehteen ja ota Sashaan yhteyttä!
Keski-Aasian tasankoalueen hallinta on määritelty useissa geopoliittisissa teorioissa avaimeksi koko Euraasian mantereen herruuteen. Hevosilla ratsastavat arokansat ovat valloittaneet sen historian aikana eri ilmansuunnista käsin ja 1800-luvulla se oli osa Venäjän ja britti-imperiumin ”suurta peliä”. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Keski-Aasia on menettänyt suuren osan strategisesta merkityksestään, mutta merkkejä uuden pelin käynnistymisestä on ilmassa. Alueella sijaitsee nyt viisi tuoretta valtiota, joiden politiikka on ollut viime vuosina hyvin erilaista, ja monet paikalliset konfliktit ovat jääneet maailman huomion ulkopuolelle. Vietin hiljattain viisi päivää alueen rikkaimmassa ja suurimmassa valtiossa eli Kazakstanissa osana Aleksanteri-instituutin maisterikoulun laajempaa 
Gazeta Sasha 